Amsterdamin auvoa

Amsterdam - satojen siltojen ja kymmenien kanaalien satumaailma. Sellainenhan se oli. Upeita rakennuksia, tunnelmallisia kanaaleja veneajeluineen, turisteja, tungosta ja kansainvälistä tunnelmaa.

Mutta paljon muutakin.

Juttuhan oli nimittäin niin, että lauantaiaamuna päräytettiin bussi alle ja suunnattiin Alankomaiden Venetsiaan (taas tää Venetsia-kortti). Porukasta sanottakoon, että kirjavaa oli taas jengi.

15 hengen porukalla lähteminen oli jälleen tuhoontuomittu yritys: jengi hajosi jo bussiasemalla Damin päässä, ja siinähän sitten oltiin puhelimen tavoittamattomissa muussa maassa mustikassa.

Mutta se ei menoa haitannut: kolmen päivän aikana tutustutiin erilaisissa kokoonpanoissa tähän satumaailmaan, jossa kaikki tuntuu olevan sallittua. Matkaoppaissa totuus osataan kiertää kauniisti, mutta paikan päällä sen huomasi, että kaupungin parhaat vetonaulat ja tulonlähteet sekä haistoi, että näki.

Pirteä pilven haju leijaili kymmenistä ellei sadoista coffee shopeista ja punaisten lyhtyjen löytämiseen ei tarvittu kissoja saati koiria. Silti kukaan ei näyttänyt pistävän pahakseen, eikä kaduilla näkynyt yhtään juoppoa tai muuta ihmisrauniota (ruotsalaiset futisfanaatikot poislukien (Huom! Vielä häpeällisempää jengiä kuin suomalaiset!)).

Koko kaupungin avoimuus huokui siinä, että mitään ei peitelty: yksityisasunnoissakaan ei pidetty päivisin verhoja kiinni, joten samalla tuli vahdattua kymmeniä hollantilaiskoteja.

Ja mehän toki nautittiin lomastamme kuin turistit konsanaan. Hostellimme muistutti lähinnä vankilaa, jossa ikkunoiden kalterit oli unohdettu. Sekään ei menoa haitannut, tulihan siellä muutama tunti nukuttua.

Hostellin tasosta kertoi myös seuraava kunniamaininta:

Syyttä suotta mielestäni. Ihan hyvä oli.

Pyörä - sillä kulkee kaikki. Ei varmaan mikään yllätys,
että meinattiin jäädä polkupyörän alle noin 692 kertaa tunnissa.
Tässä pieni näyte paikallisen aseman pyöräparkista.

Perinteisesti hukassa. Kuka millonkin.

Ei reissua ilman risteilyä. Tokihan pamautettiin vesiteitsekin kaupunkia katselemaan.

Merinäköala ei tässä kaupungissa ole asunnonvälittäjille erikoisuus.

Ja koko jengi koossa kerrankin. Tää on taas tää perinteinen
U, S, R, U, U, U, U, U, U, S, R, S (U niinku Unkari, S niinku Suomi ja R niinku Ranska.)

Ja on se kumma, että ihmiset maksaa 17 euroa, että pääsee näkemään kumisia nukkeja. Nyt kävi näin. Madame Tussaudsin museo oli kyllä näkemisen ja kokemisen arvonen kauhukabinetteineen päivineen.

Fäni ja idoli. Eiku?

Mona Lisan kans ei pahemmin tarvinnu vitsiä viskoa. Muija oli yhtä hymyä alvariinsa.

Emännät löysi nurkasta juopuneen ex-poikabändiläisen.

Sunnuntai-illan kruunasi odotettu Hurts-orkesterin keikka paikallisessa keikkapaikassa. Sitä ei voi muuten sanoin kuvailla kuin että "hieno oli".

Maanantai-iltana matkattiin sitten suomalaisporukassa viimeisinä ja vähäisimpinä kotiin monta kokemusta rikkaampana. Neljän tunnin bussimatkalla bongattiin raivostuneen kanssamatkustajan lisäksi öinen Rotterdam, Haag ja Breda. Kaikki oli valaistuksineen kuin New Yorkissa konsanaan olis ollu. Fiilis oli vähän sellainen, että vaikka taas on nähty yksi Euroopan hienoimmista kaupungeista, niin eiköhän täällä vielä jotain nähtävää ole kuitenkin jäljellä.

Puolenyön aikoihin saavuttiin Antwerpeniin, johon oli täysin pyytämättä ja yllättäen saapunut syksyinen koleus. Muutakin outoa oli tapahtunut: uusien kokemusten jälkeen Antwerpen oli kutistunut pieneksi kyläksi, joka tuntui varsin tutulta ja kotoisalta.

Asemalla kaikuivat kuulutukset.